Tyttöystävätkin voivat jyrätä

”Saat vielä hyvän miehen kun olet noin etevä keittiössä”. Isotätini kommentit ovat nykyisin joulun parasta stand up -komiikkaa, vaikkei niitä siksi ole tarkoitettu. Vitsailen äitini kanssa isotätini selän takana ja jatkan rosollin hakkaamista. Eikö hän todellakaan muista, etten ole kiinnostunut miehistä siinä mielessä? Tai taisikin olla niin, ettei hän ole koskaan ehtinyt tavata ainuttakaan tyttöystävääni - niitäkään kun ei vuosien varrella ole kovin montaa ollut.

Kasvoin Paraisilla, pienessä idyllisessä saaristokaupungissa. Yläasteisässä juoksin metsissä labradorinnoutajien kanssa, lukiossa kaupungin yli pyyhkäisi ympäristöliikkeen aalto. Oli joogaa, kasvisruokaa ja paras ystävä, jonka kanssa analysoida maailmaa. Ympärilläni monen samanikäisen tyttö- ja poikaystävät vaihtuivat tiuhaa tahtia. Minulla oli muuta tekemistä. Kukaan ei koskaan pyytänyt minua ulos, ja jos itse pyysin, treffailu päättyi aina yhteen tapaamiseen. Tottakai monesti kysyin, mikä minussa on vikana. Vaihdoin hiustyyliä, treenasin kroppaani ja valikoin huolella vaatteita kirppareilla. Tilanne ei kuitenkaan muuttunut.

Kun 27-vuotiaana esittelin silloisen naisystäväni suvulle, ei kukaan ollut yllättynyt. Olinhan puhunut paljon hltb-oikeuksista, ja aina saapunut hää- ja syntymäpäiväpäiväjuhliin yksin, vaikka kutsu oli osoitettu kahdelle. Nyt jälkeenpäin on vaikea ymmärtää, miksi vasta 27-vuotiaana. Paraisilla en 1990-luvulla tuntenut ainuttakaan lesboa, mutta muutin sieltä pois jo 18-vuotiaana. Mihin olen käyttänyt aikani kaikki nämä vuodet? Haaveiluunko? Siihenkin.

Seksuaalienergiaa on kaikkialla, ja sitä tarvitaan, kun päättää rikkoa rajoja. ”Kaikki muuttui paremmaksi” siinä kohtaa, kun olen saanut kokea, että toisin tekeminen kannattaa. Vaikka oman äänen kuunteleminen ja sen mukaan toimiminen on riskialtista – voi joutua naurunalaiseksi ja menettää kaiken kun saa huomata, ettei asioita voinutkaan muuttaa sellaiseksi kuin haluaa – voin todeta, että toisin tekeminen on omalla kohdallani pidemmän päälle palkittu aina. Aiemmin angstailin lähtiessäni ilman kumppania heterohäihin, johon kaikki muut saapuisivat pariskunnittain ja tanssisivat toistensa kanssa aamuyöhön saakka muistellen yhteisiä romanttisia hetkiä häähuuman innoittamana. Nykyisin vedän innoissani juhlahousut jalkaan ja vaihdan pöytää jos vastapuolella istuva pariskunta riitelee – haluanhan viettää mukavaa iltaa.

Vaikka parisuhde on monelle ilon lähde, en itse usko, että toinen ihminen voi tehdä toista onnelliseksi. Siksi onkin mielestäni hyvä, jos ainakin välillä antaa itselleen tilaa, aikaa kysyä, mitä haluaa ja kehittää välineitä omien rajojen vetämiselle. Perinteisessä maalaisyhteisössä, jossa olen kasvanut, naiset ovat eläneet miesten dominanssin alaisuudessa. Feminismi on antanut minulle hyviä välineitä patriarkaatin kritiikkiin, mutta olen myös huomannut, miten syvällä ihmisten psyykessä hierarkkiset toimintamallit ovat. Asioita voi muuttaa, muttei ilman aikaa ja kipua. Vaikka osaan verbaalisesti puolustaa itseäni, olen saanut huomata, että myös lesbosuhteissa minut on ollut melko helppo jyrätä. Toistan samoja toimintamalleja, joihin olen kasvanut. Ehkä siksikin itsenäinen elämä on merkinnyt minulle vapautta. Jos joskus haluan lapsia, olen varmistanut, että se on mahdollista myös ilman toista aikuista.

Olen romantikko ja toisinaan haaveilen tajunnanräjäyttävästä suhteesta kaiken arkielämän yläpuolella. Samalla tiedostan elämän realiteetit. Toiseen ihmiseen sulautumisessa on myös nurjat puolensa – symbioosi ei aikuisten ihmisten välillä useinkaan ole kovin tervehenkistä. Olemme kuitenkin loppupeleissä yksin kokonaisia – vaikkakin samalla riippuvaisia muista.

Elämä on tässä ja nyt, mutta kaikkea ei voi saada heti. Vielä joitakin vuosia sitten uhkasin lähteä junalla Helsinkiin isotätisukupolveni mielestäni loukkaavien kommenttien vuoksi. Nykyisin vain nauran. Ilman aiheeseen liittyviä hankalia kokemuksia olisi elämässäni yksi ilonaihe vähemmän.